Vaikka on perjantai, kaikki tuntuu taas ei miltään. Mikään viikonloppu meidän perheessä ei eroa arjesta. Samaa ruoalaittoa, siivousta ja pyykkäystä. Lasten riitelyä ja miehen töitä. Mies on työnarkomaani, joka samalla kärsii liiasta työtaakasta. Sisu vaan ei anna periksi ja tehdä vähän vähemmän ja vähän huonommin. Mies siis tekee ja miettii töitään ja puhelin soi ja kaikki on levotonta ja vähemmän rentoa. Koska viimeksi olen ollut rento???? En edes muista...ehkä viime kesänä kun olimme risteilyllä mieheni kanssa siskoni ja hänen miehensä kanssa. Siitä on siis aikaa...

Mietin usein, että miten pääsisin tästä kaikesta. Miten voisin muuttaa elämääni ja löytää taas tähän kaikkeen iloa. Jos minulla ei olisi lapsia, olisin rohkeampi monessa asiassa. Mutta vastuu lapsista ja heidän hyvinvoinnistaan ja tarpeistaan pitää minut 'aisoissa'...tunnen olevani oman elämäni vanki. Miten ihmeessä olen järjestänyt elämäni tällaiseksi? Ja miten ihmeessä en osaa järjestää tätä uudelleen? Ja miten ihmeessä mieheni ei välitä tehdä asioille mitään? Tiedän, että hänenkään elämässään ei ole paljonkaan ilonpilkahduksia, vaikka hän saakin tyydytystä työstään ja projekteistaan. Perhe-elämäkö meillä mättää???? Vai parisuhde?

Tällä hetkellä olen väsynyt omaan työhöni ja olen jo pari vuotta katsellut työpaikkailmoituksia sillä silmällä. Koulutukseni on kuitenkin niin suppea, että olisi vain satumaista onnea löytää jotain uutta. Asumme pienellä paikkakunnalla, joten valinnanmahdollisuuksia ei ole hirveästi ja olemme kaiken lisäksi pienten paikkakuntien ympäröimiä, joten naapurikunnistakaan ei ole apua. Tällä hetkellä työmatkani on yli 50 kilometriä sivu ja enää pidemmäksi en sitä haluaisi, tuokin jo käy voimille.....Ah...olen loman tarpeessa!!

Joku lukija varmaankin ajattelee, että itse olen elämäni rakentanut ja aina voi elämälleen tehdä jotain. Niin minäkin ajattelin joskus hamassa nuoruudessa, mutta elämä opettaa... Voisin tietenkin tehdä paljonkin, ideoitakin olisi jonkin verran, mutta oman elämäni muuttaminen vaikuttaisi neljän muun elämään ja ei ainakaan helpottavasti. Niihn....alanko itsekkääksi vai ajattelenko vielä uudelleen? Kun yritän keskustella tästä asiasta mieheni kanssa, toiveena löytää yhteinen ratkaisu molempien ja koko perheen elämänlaatua parantavaksi, ei asiasta tule mitään. Yleensä päädymme riitaan tai mieheni livistää paikalta kuten äsken. En voi ymmärtää, miksi hän ei halua edes miettiä vaihtoehtoja tai parannuehdotuksia nykyiseen arkeemme ja elämäämme. Miksi hän vain yleensä toteaa "Tätä tämä elämä on"...yöks!!! Tuntuu kuin keskusteluyhteytemme olisi täysin poikki tässä asiassa ja me niin eri aaltopituudella kuin kaksi ihmistä vain voi olla. Miksi hän ei halua keskustella ja täytyykö minun vain odottaa, että jossain vaiheessa tämä kupla puhkeaa, koska emme enää jaksa?

Tällä hetkellä tärkein unelmani on, että jotenkin saisimme tämän kaiken tuntumaan meistä kaikista paremmalta ja onnellisemmalta. Ehkä lapset kuitenkaan eivät koe tätä kaikkea kuten mieheni ja minä, mutta varmasti näkevät meidän molempien väsymyksen ja jonkinlaisen ilottomuuden. Taisipa kuopus joskus sanoa, että äiti ei naura koskaan. Onkohan noin? Toivoisin, että jossain olisi hyvä haltiatar ja taikoisi kaiken hyväksi ja meidät onnelliseksi....